“So far, so good!”
Helsingin ensikoti ry:n toiminnanjohtaja Tuomas Kurttila herättelee blogikirjoituksessaan pohtimaan kirjausten merkitystä asiakkaan näkökulmasta.
Elämä on ihmisen kokemus. Vaikka ihmiselämän havaittavat tosiseikat olisivat objektiivisesti todennettavissa, kokemus on yksilöllinen ja vaihteleva. Tämä kaikki kertautuu, kun käymme herkille ja hienovaraisille alueille, kuten sosiaalisiin suhteisiin, onnistumisen ja toiveikkuuden kokemiseen sekä vuorovaikutuksen toimivuuteen.
Terapeuttisessa hoitotyössä asettaudumme omassa työyhteisössäni jokainen päivä ei-tietämisen positioon. Se on ihmisen (asiakkaan) kunnioitusta ja arvostusta. Vaikka minulla ammattilaisena on monta tapauskertomusta mielessäni, vaikka koulutukseni kautta pystyn paikallistamaan tunnistettavaa ja tyypillistä tämän ihmisen tilanteessa, silti asettaudun uuden äärelle. Tunnistan vaaran, jos tyypittelen omien olettamustani perusteella. Ihmisen on saatava asettautua luottamukselliseen suhteeseen, jossa sanottu ja sanomaton, puhuttu ja hiljaisuus, tietoinen ja tiedostamaton, oma kokemus ja sukupolvissa siirtyvä ovat kaikki tuossa yhdessä hetkessä läsnä. Ammattilaisena olen vastaanottaja, toimijana enintään rinnalla kulkija, en edellä rientävä.
Ja kun työpäivän aikana asettaudun päätteelle ja ryhdyn kirjaamaan asiakastietoihin, sanoistani muotoutuu todellisuus. Kuten kirjoitin, niin on. Kun vauvana ensikodissa ollut aikuiseksi varttunut käy lukemaan kirjauksia, hän lukee elämäänsä. Näistä sanoista muotoutuu identiteettejä, sukupolvisia kertomuksia, sosiaalityön päätöksiäkin.
Mitä me siis näemme? Mitä minä näen? Tehdessäni kirjausta yhdestä isästä hänen päällimmäinen tunteensa oli viha ja epäluottamus. Kunta sai kuulla kunniansa ja sen mukana ylin valtiojohto. Jos olisimme jääneet tähän, olisi isä tullut kirjatuksi aggressiiviseksi ja jopa epätasapainoiseksi. Ensikodin terapeuttinen ja voimavaralähtöinen toimintakulttuuri ja kuntoutus saivat katsomaan pidemmälle. Isällä oli huoli ja tietämättömyys, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Sosiaalihuollon ammatillinen kieli, jota kädessä puristuva päätös oli täynnä säännöksineen, sai ihmisen tuntemaan itsensä osattomaksi. Viha oli pelkoa ja hätää.
Tiedämme, että tulevaisuudessa kirjaaminen on yhteisempää. Lähtökohtana on, että asiakas on mukana kirjaamisessa ja tulee tietoiseksi omista kirjauksistaan ajantasaisesti. Myös toisaalla tämä on tapahtunut – esimerkiksi kouluista huoltajat saavat lapsistaan merkintöjä melkeinpä päiväkohtaisesti, hyvässä ja huonossa. Eräs äiti totesi minulle lastensa ensimmäisen koulupäivän päätteeksi: ”So far, so good – ei merkintöjä!” Häntä jännitti, millaiseksi vuosi taas muodostuukaan. Jokaiselle ihmiselle on tärkeää, mitä hänestä ja hänen läheisistään kirjoitetaan, sanotaan, todetaan. Tämä äiti ei osannut odottaa hyvän kirjaamista.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa olemme uuden äärellä. Kirjaaminen luo todellisuutta. Kirjaaminen on jokaisen ammattilaisen ydintaitoja, joissa on tunnistettava, mitä itsessäni tapahtuu, kun sanallistan asioita. Kokeneitakin ammattilaisia tämä pohdituttaa. Jotta ”Kanta-peikko” selätetään, yhteisön ja organisaation on puhuttava ja käsiteltävä kirjaamisen kulttuuria, ohjeistuksia ja asetuttava arvioimaan omaa työtä ja tekemistä oppivina ammattilaisina ja oivaltavina yhteisöinä. Tähän kirjaamisvalmennus antaa eväitä. Tavoitteena Suomessa on oltava, että jokainen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilainen on suorittanut valtakunnallisen sosiaalialan osaamiskeskusten kirjaamisvalmennuksen. Kirjaamisesta voi tulla kuntoutusta, ihmisen hyvinvointia ja terveyttä, palveleva mielekäs väline. Ehkä tämä auttaa asettamaan enemmän kysymysmerkkejä, jotka auttavat asettumaan asiakkaan äärelle.
Tuomas Kurttila, toiminnanjohtaja, Helsingin ensikoti ry.
Helsingin ensikodissa kirjataan vuosittain noin 500 asiakkaalle, joiden kanssa työtä tekee noin 80 vauvaperhetyön ammattilaista.