Lapsuuden johtajat

” — Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.

Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.—”

– Kahlil Gibran, Profeetta (Karisto 1973, suomentanut Annikki Setälä)

Nämä ajatukset ovat painuneet mieleeni pysyvästi.

Yhteiskunnassamme lapsuus nähdään edelleen ajanjaksona, jona yksilöltä puuttuu jotain. Jotain, mitä aikuisilla on; tietoa, taitoa, ymmärrystä, oikeuksia. On ajatus siitä, että aikuisilla on oikeus ohjata lapsuutta, tehdä päätöksiä lasten puolesta. Kutsun sitä lapsuuden johtamiseksi.

Aikuisina tulemme määritelleeksi sen, mikä on hyvä tai oikea. Useimmiten tarkastelemme asioita omasta näkökulmastamme, oman kokemuksemme kautta ja tulemme samalla tehneeksi päätöksiä, jotka perustuvat omiin intresseihimme, käsityksiimme ja uskomuksiimme.

Samalla unohdamme lasten oikeudet. Erityisesti oikeuden osallisuuteen, vaikuttamiseen ja lapsen edun huomioon ottamiseen.

Lapsilla on kaikki samat perus- ja ihmisoikeudet kuin aikuisilla, lukuun ottamatta äänioikeutta ja oikeutta asettua ehdolle vaaleissa. Lapsella on muun muassa oikeus elämään, terveyteen, osallisuuteen, syrjimättömyyteen, perheeseen, mielipiteisiin, ajatuksen-, omantunnon- ja uskonnonvapauteen ja yksityisyyteen. Lasta on suojeltava kaikelta väkivallalta, välinpitämättömältä kohtelulta ja hyväksikäytöltä. Lapsia tulee kohdella tasa-arvoisina yksilöinä.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen yhteydessä puhutaan ”kolmesta P:stä”, joilla tarkoitetaan lapsen oikeutta suojeluun (englanniksi protection), oikeuteen osuuteen yhteiskunnan voimavaroista (provision) sekä oikeuteen osallistua (participation).

Sen lisäksi, että liian usein ohitamme lapsen oikeudet käyttäessämme vanhemman auktoriteettia, niin nämä oikeudet tulevat ohitetuiksi myös viranomaistoiminnassa. Viime vuonna yhä useampi oikeusasiamiehelle tehty lastensuojelua koskeva kantelu oli lapsen itsensä tekemä. Näistä kanteluista 70-80 % oli aiheellisia. On siis selvää, etteivät lapset kantele turhista!

Lapset ovat omien oikeuksiensa haltijoita ja aktiivisia toimijoita, mutta samalla ryhmä, jota aikuisten tulee erityisesti suojella. Aikuiset kantavat vastuun lasten hyvinvoinnista. Lapsen erityinen suojelu on intressipunnintaa ja riskianalyysiä. Se on pyrkimystä kokonaisvaltaiseen tarkasteluun ja lapsen oikeuksien ja edun hahmottamiseen, lapsen äänen kuulemiseen ja lapsen näkyväksi tekemiseen. Ikävä kyllä siihen liittyy samaan aikaan jokaisen asianosaisen ja myös päätöksentekijän subjektiivinen kokemus, koetut uhat ja mahdollisuudet, näkemykset ja uskomukset.

Niin vanhempien, kuin viranomaisten, on lasta koskevissa päätöksissä aina ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Tämä lapsen edun periaate yhä enenevissä määrin tunnettu, mutta samaan aikaan sen sisällön tulee määritelleeksi useimmiten aikuinen, oman subjektiivisen näkemyksensä kautta.

Lapsen edun huomioon ottaminen vaatii aitoa lapsen mukaan ottamista, tosiasiallista osallistamista ja painoarvon antoa lapsen omalle näkemykselle ja mielipiteelle. On syytä luopua aikuisjohtoisesta lapsuudesta lapsen edun toteutumiseksi niin yksittäisten lasten asioissa, kuin suurempia lapsiryhmiä koskevassa päätöksenteossa.

Kenen oikeasti tulisi johtaa lapsuutta?

Anna Nyrhinen
Lastensuojelun juridinen asiantuntija
Varsinais-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus